Black is black

Kuusi nuorta miestä esittää keksimäänsä showta kivetyllä torilla Bostonin keskustassa. Viisi heistä on mustia, yksi tiettävästi Karibialta. He ovat innokkaita, ottaneet esitykseensä kaikumaisen puheen: kun yksi sanoo jotain, toiset joko toistavat tai vastaavat. Puhe tuo rytmiä ja siinä on mukana huumoria. He esittävät katutanssitaitojaan ja hyppäävät vapaaehtoisten yli voltilla. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Kysymykset, joita he kysyvät, ja itse vastaavat, ja lauseet, joita he toistavat, tökkivät suoraan ennakkoluuloihin. "Hei, tulkaa reilusti lähemmäksi. Olen vain musta." "Juoksen tosi kovaa, vaikkei poliisi edes aja takaa." 

Esityksen jälkeen menen kysymään, millainen ilmapiiri Bostonissa on, koska he toivat rotuerot niin voimakkaasti esille. Viime aikoina on kuulemma parantunut, mutta edelleen katsotaan naaman väriä, kun arvioidaan ihmistä. Seuraavana päivänä uutiset vahvistavat mielikuvaa: tavarataloa syytetään mustan pojan luottokortin aitouden epäilemisestä. Musta nainen kertoo, että hän joutui selittelemään, miten hänellä on voinut olla varaa kalliin käsilaukun ostamiseen. Ja takuulla jokainen musta on joskus joutunut huomaamaan, että myymäläetsivä tai vartija seuraa syyttä.

Olen asunut vajaan vuoden Atlantassa. Atlanta on syvän etelän Georgian pääkaupunki. Entisessä puuvillaosavaltiossa asuu edelleen paljon mustia. Heitä on kaikissa töissä. Olen jo ehtinyt tutustumaan joihinkin, vaikkei heidän kanssaan ole helppo päästä juttusille. Mutta kun pääsee, ei ystävyys ole meidän värieroista kiinni.

Valitettavan usein, kun uutisissa etsitään syyllistä tai se on löydetty, kuva on mustan miehen. Vaikkei se anna lupaa aiheettomiin epäilyihin, se on kuitenkin osa totuutta. Orjuutta ei enää ole, mutta kurjuutta on. Ehkä ei ole ollut helppo mennä kouluun, ei ole ollut helppoa saada työtä. Miehuutensa on osoitettava jotenkin. Ja oliko syy alunperin tekijässä vai oliko hän vaan provosoitavissa?

Valkoisenakaan ei ole automaattisesti turvassa tai vapaampi. On kaupunkeja ja kaupunkien osia, joihin valkoinen ei ole varauksettomasti tervetullut. Kaikki pysyttelevät mieluiten omissa ryhmissään, latinot, mustat, valkoiset, aasialaiset, vaikka tekevät työtä yhdessä ja käyvät samassa kaupassa ostoksilla. Värillä on väliä. Black is black.

On varottava sanojaan. Yksi n-sana, ja urasi on mennyttä. Yksi tuomio, ja jury saa pysytellä piilossa. Rasismin sietokyky on viety äärimmilleen toiseen laitaan. Mitään ei suvaita. Musta-sanaa saa käyttää. Minusta se on aika reilua, koska myös valkoiseksi saa kutsua. Aivan kuin mennessäni juttelemaan katutanssijoiden kanssa, nytkin kirjoitan kieli täsmälleen keskellä suuta. Niin helppoa puhe erilaisuudesta ja sen sietämisestä on. Erilaiset ovat tässä suhteessa samanlaisia.

Minulla on filosofia, jonka mukaan kaikki ovat tasavertaisia siksi, ettei kukaan meistä ole voinut valita, mihin perheeseen, rotuun, maahan, oloihin tai uskonnon piiriin syntyy. Se on taatusti maailman naiivein filosofia, mutta pidän siitä kiinni. Meillä ei kenelläkään pitäisi olla varaa arvostella toista naaman värin perusteella, vaan ainoastaan sen, miten ihminen toimii ihmisten kesken. 

Asun maassa, jota kutsutaan vapaaksi ja jonka asukasta vapaaksi ihmiseksi. Mutta kuinka vapaa on ihminen, jota vahditaan värin perusteella? Kuinka vapaa hän on liikkumaan, sanomaan, toimimaan? Onko toisen oltava vähemmän vapaa, jotta toinen voisi olla kokonaan vapaa? Onko lopulta vahdittava kaikkia, kahlittava kaikkia, rakennettava aidat ja lukittavat portit, jotta vapaus voitaisiin turvata?

Haluatko sinäkin viihdettä?

Leipää ja sirkushuveja. Kumpaakaan ei länsimaiselta ihmiseltä juuri puutu. Viihdettä ja viihteellisyyttä pitää olla. Televisiokisoja tanssitaidoista, laihduttamisesta, laulamisesta, jopa suljetussa tilassa asumisesta. 

Uutisten on oltava viihteellisiä: kukapa ei olisi jo kuullut Sauna-Jormasta. Väkisinkin. Meille kerrotaan Katy Perryn ex-miehen vessaseksistä toisen miehen kanssa niin kuin meidän kuuluisi siitä tietää ja niin kuin meidän kuuluisi olla siitä kiinnostuneita. 

On vanha juttu kertoa, että kaikki nekin, jotka väittävät lukevansa vain Suomen Kuvalehteä, ahmivat 7 Päivää -lehden juttuja. Juorujen lukija- ja kuulijakunta on suuri, mutta onko se siksi, että sitä halutaan vai siksi, että sitä saa vaikkei tilaakaan.

Kuka päätti, mitä on viihde? Mikä sinua viihdyttää? Mitä viihtyminen tarkoittaa? Miksi ihmiset valittavat, ettei televisiosta tule mitään kunnollista, mutta katsovat sitä silti? Tarkoittaako se sitä, etteivät ihmiset oikeasti välitä, mitä sieltä tulee, vai että he salaa rakastavat roskaksi haukkumaansa viihdettä? Vai laittavatko he vain suutuspäissään television kiinni ja tarttuvat kirjaan?

Minä olen todella kuiva tosikko. En kaipaa viihdettä tuutintäydeltä, osa putkesta riittäisi hyvin. Haluan kuulla maailmasta kaiken, iloineen ja suruineen. Studion sisään rakennettu tekomaailma valoineen, lavasteineen ja kauniisti puettuine juontajineen ei kerro minulle mitään maailmasta. Minut on viety silloin Colosseumille nauttimaan sirkushuveista. Lyön vetoa, kuka tippuu ekana kisasta. Kuulen, millaiset arvostelut hän saa ennen kuin poistuu takavasemmalle. 

Takavasemmalle saavat poistua kaikki, jotka eivät ole tarpeeksi sujuvia. Kilpailu ei siedä keskinkertaisuutta, ei pienintäkään rikettä. Kilpailussa suorituksen on oltava täydellinen. Täydellisyyteen pyrkivä ihminen on mielestäni vaarassa sairastua. Siihen ei ketään pidä kannustaa. Vahingonilo tai toisen hölmöydelle naureskelu ei ole hyvästä kenellekään. Kannattaa viihdyttää mieluummin itseään katsomalla leikkiviä lapsia kuin naureskella toisten aikuisten lapsellisille törmäilyille. 

Uutisiin en kaipaa viihdettä. Uutisen pitäisi aina ylittää se ikivanha uutiskynnys. En jaksa uskoa, että Katy Perryn ex-miehen vessaseksi ylittää uutiskynnyksen, ja niin se vaan pomppaa yli kepeästi kuin orava. Uutinen voi silti olla hyvä. Ei aina tarvitse kuolla pakolaisveneessä, kauppakeskusampumisessa tai maanjäristyksen seurauksena. Maailmassa tapahtuu varmasti paljon hyvääkin. On vaan työlästä kaivaa hyvää maailmasta ilman, että etsitään viihdettä.

Maailmasta kuulee yleensä eniten niistä nurkista, joissa majailee joku ammattitaitoinen toimittaja. Suomalaisella medialla ei ole ammattitaitoisia toimittajia joka nurkalla. Siksi toivon, että ulkomaantoimitus jaksaisi haravoida muita nurkkia tarkemmin. 

Suomalainen tietää yleensä aika paljon enemmän muusta maailmasta kuin esimerkiksi koulutettu yhdysvaltalainen. Kiitos kuuluu koululle, ja uutisille, joissa joka päivä kerrotaan muusta maailmasta. Kiitos kuuluu televisiolle, joka on ostanut, tuottanut ja lähettänyt paljon dokumentteja eri puolelta maailmaa. Ei sotketa viihdettä nyt tähän. 

Hyvinvoivan länsimaisen ihmisen pitää jaksaa katsoa ja lukea, millaista maailmassa on. Ikäviäkin asioita täytyy tietää ja sietää. Ihmiselle kuuluukin tulla paha mieli, jos joku näkee nälkää tai juoksee pakoon sotaa. 

Hyviä uutisia täytyy kertoa. Ja viihdettä pitää olla. Voisiko viihde kuitenkin näyttää esimerkkiä toisten kannustamisessa heidän epätäydellisyydessään? Se auttaisi koko yhteiskuntaa pärjäämään paremmin. Suomalainen perikateus yhdistettynä vahingoniloon ei perusta menestyviä yrityksiä eikä edistä ihmisten hyvinvointia.

Antakaa tosikolle uutisia, hyviä ja huonoja. Ja antakaa kilttiä viihdettä, josta tulee hyvä mieli toisen puolesta. Minulla on vakaa usko, että meitä tosikoita on muitakin kuin minä.