Black is black

Kuusi nuorta miestä esittää keksimäänsä showta kivetyllä torilla Bostonin keskustassa. Viisi heistä on mustia, yksi tiettävästi Karibialta. He ovat innokkaita, ottaneet esitykseensä kaikumaisen puheen: kun yksi sanoo jotain, toiset joko toistavat tai vastaavat. Puhe tuo rytmiä ja siinä on mukana huumoria. He esittävät katutanssitaitojaan ja hyppäävät vapaaehtoisten yli voltilla. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Kysymykset, joita he kysyvät, ja itse vastaavat, ja lauseet, joita he toistavat, tökkivät suoraan ennakkoluuloihin. "Hei, tulkaa reilusti lähemmäksi. Olen vain musta." "Juoksen tosi kovaa, vaikkei poliisi edes aja takaa." 

Esityksen jälkeen menen kysymään, millainen ilmapiiri Bostonissa on, koska he toivat rotuerot niin voimakkaasti esille. Viime aikoina on kuulemma parantunut, mutta edelleen katsotaan naaman väriä, kun arvioidaan ihmistä. Seuraavana päivänä uutiset vahvistavat mielikuvaa: tavarataloa syytetään mustan pojan luottokortin aitouden epäilemisestä. Musta nainen kertoo, että hän joutui selittelemään, miten hänellä on voinut olla varaa kalliin käsilaukun ostamiseen. Ja takuulla jokainen musta on joskus joutunut huomaamaan, että myymäläetsivä tai vartija seuraa syyttä.

Olen asunut vajaan vuoden Atlantassa. Atlanta on syvän etelän Georgian pääkaupunki. Entisessä puuvillaosavaltiossa asuu edelleen paljon mustia. Heitä on kaikissa töissä. Olen jo ehtinyt tutustumaan joihinkin, vaikkei heidän kanssaan ole helppo päästä juttusille. Mutta kun pääsee, ei ystävyys ole meidän värieroista kiinni.

Valitettavan usein, kun uutisissa etsitään syyllistä tai se on löydetty, kuva on mustan miehen. Vaikkei se anna lupaa aiheettomiin epäilyihin, se on kuitenkin osa totuutta. Orjuutta ei enää ole, mutta kurjuutta on. Ehkä ei ole ollut helppo mennä kouluun, ei ole ollut helppoa saada työtä. Miehuutensa on osoitettava jotenkin. Ja oliko syy alunperin tekijässä vai oliko hän vaan provosoitavissa?

Valkoisenakaan ei ole automaattisesti turvassa tai vapaampi. On kaupunkeja ja kaupunkien osia, joihin valkoinen ei ole varauksettomasti tervetullut. Kaikki pysyttelevät mieluiten omissa ryhmissään, latinot, mustat, valkoiset, aasialaiset, vaikka tekevät työtä yhdessä ja käyvät samassa kaupassa ostoksilla. Värillä on väliä. Black is black.

On varottava sanojaan. Yksi n-sana, ja urasi on mennyttä. Yksi tuomio, ja jury saa pysytellä piilossa. Rasismin sietokyky on viety äärimmilleen toiseen laitaan. Mitään ei suvaita. Musta-sanaa saa käyttää. Minusta se on aika reilua, koska myös valkoiseksi saa kutsua. Aivan kuin mennessäni juttelemaan katutanssijoiden kanssa, nytkin kirjoitan kieli täsmälleen keskellä suuta. Niin helppoa puhe erilaisuudesta ja sen sietämisestä on. Erilaiset ovat tässä suhteessa samanlaisia.

Minulla on filosofia, jonka mukaan kaikki ovat tasavertaisia siksi, ettei kukaan meistä ole voinut valita, mihin perheeseen, rotuun, maahan, oloihin tai uskonnon piiriin syntyy. Se on taatusti maailman naiivein filosofia, mutta pidän siitä kiinni. Meillä ei kenelläkään pitäisi olla varaa arvostella toista naaman värin perusteella, vaan ainoastaan sen, miten ihminen toimii ihmisten kesken. 

Asun maassa, jota kutsutaan vapaaksi ja jonka asukasta vapaaksi ihmiseksi. Mutta kuinka vapaa on ihminen, jota vahditaan värin perusteella? Kuinka vapaa hän on liikkumaan, sanomaan, toimimaan? Onko toisen oltava vähemmän vapaa, jotta toinen voisi olla kokonaan vapaa? Onko lopulta vahdittava kaikkia, kahlittava kaikkia, rakennettava aidat ja lukittavat portit, jotta vapaus voitaisiin turvata?